Kuvat tulevaisuudesta

Teksti: Matias Nieminen

Kuva: Joona Luhtala

Kuka oikein olen? Arvin oli asettunut peilin eteen, ja kysyi tuota kysymystä itseltään. Hän tarkasteli piirteitään, tutkisteli muistojaan ja luonteenpiirteitään, mutta hänellä ei ollut antaa vastausta.

Arvin meni sinä päivänä töihin metrolla. Metro kuvotti Arvinia: se oli likainen, ahdas ja täynnä ihmisiä. Siitä huolimatta hän halusi kulkea sillä sinä päivänä. Häntä kiinnosti sen kyydissä olevat ihmiset, niin sanotut ”tarpeettomat.” Tarpeettomat edustivat elämän toista laitaa. Metroon astuttuaan Arvinin nenään kulkeutui välittömästi pistävä hien ja virtsan haju.

Arvin löysi itselleen yhden vapaan lenkin, josta hän sai tukea. Kun metro lähti kiihdyttämään, Arvin teki havaintoja matkustajista, heidän olemuksestaan, vaatetuksestaan ja ilmeistään. Tarpeettomat olivat kuolleen kalpeita, ja he olivat pukeutuneet löysiin vaatteisiin. Jokainen heistä tuijotti kännykkäänsä. He olivat suorastaan lumoutuneita siihen. Oli kuin he eläisivät täysin toisessa maailmassa tajuamatta todellisuudesta mitään.

Kalasatama – Fiskehamnen

Arvin nousi tässä kohtaa pois ja kulki hissillä maan tasalle. Hänen eteensä avautui korkeita tornirakennuksia, kalliita autoja ja pukuihin sonnustautuneita liikemiehiä ja -naisia. Yksi heistä moikkasi heti Arvinia. ”Mitä autolle kävi?” Koskinen sanoi.

”En vaan jaksanut ajaa.”

Arvin ja Koskinen kävelivät yhtä matkaa työpaikalleen. Koskinen ohjasi Arvinin heti toimistoonsa. ”Sulla on tän vuoden mersu etkä aja sillä. Mikä järki tossa on?”

”Ei vaan huvittanut.”

Koskinen pudisti päätään. ”Se metrolla kulkeminen loppuu nyt. Ne ihmiset on saastaa. Pelkkä vaiva yhteiskunnalle. Sä sen sijaan oot tämän firman tulevaisuus. Sä oot etuoikeutettu.”

”Mä en halua olla etuoikeutettu.”

Koskinen tuhahteli pöyristyneenä. ”Mitä sä selität?”

Kotona Arvin seisahtui taas peilin eteen ja kysyi itseltään saman kysymyksen kuin aiemmin. Hän näki peilistä likaisen kuvansa, joka oli täynnä valheita ja petosta. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ollut erityisen hyvä. Hän voisi jatkaa elämäänsä muuttamatta mitään. Se olisi huoletonta ja täydellistä. Siitä huolimatta Arvin ei ollut tyytyväinen. Hän hädin tuskin pystyi elämään itsensä ja tekojensa kanssa. Jokainen hetki hänen mielessään pyöri ajatukset tarpeettomista. Toinen vaihtoehto oli jättää työt ja elää elämän toisella laidalla. Se kuitenkin tarkoitti, että hän eläisi perustoimeentulolla ilman autoa, hyvää kotia, ilman mitään.

Vaihtoehtoina oli siis valheisiin ja petokseen pohjautuva onnellinen elämä tai rehellinen, mutta surkea elämä. Arvin meni seuraavana päivänä töihin mersullaan.

Valheet

Koskinen sulkeutui toimistoonsa ja naputti pöydän kulmaa. Missään ei ole mitään järkeä, hän ajatteli. Ei huvittanut? Miten niin ei huvittanut?

Koputus.

”Mitä”, Koskinen sanoi.

”Se mainos on valmis”, kuului oven takaa.

Koskinen ei halunnut nähdä ketään, mutta mainos oli niin tärkeä, että hän oli valmis jättämään tunteensa sivualalle.

”Se on auki.”

Sisään astui mustaan puvun takkiin sonnustautunut mies. Järvinen oli Koskisen yksi pitkäaikaisimmista työntekijöistä ja ehdoton ykkösmies – heti Arvinin jälkeen siis. Järvinen asetti aanelosen Koskisen eteen.

”Siinä se ny’ o’.”

Koskinen otti paperin käteensä ja tutkiskeli sitä. Värit, sommittelu, kaikki oli täydellistä. Koskinen ei ollut nähnyt eläessään mitään näin kaunista.

”Tää on kultaa, Järvinen.”

Mainos julkaistiin välittömästi.

Tarpeeton

Yksi henkilö pisti hänen silmäänsä. Tällä oli silitetty puvun takki ja suorat housut. Vaatteet pukivat miestä ja olivat juuri sopivan tiukat. Hän nousi penkiltä päästäkseen lähemmäs miestä. Mitä lähemmäs hän hivuttautui ihmismassan läpi sitä paremmin hän haistoi miehen deodorantin. Hän kurottautui koskettaakseen miehen puvun takkia.

Kalasatama – Fiskehamnen

Mutta mies oli poissa.

Hän odotti ja tuijotti asemalaiturin portaita, mutta miestä ei näkynyt. Hän ei kuitenkaan aikonut lähteä, sillä oli se pieni mahdollisuus, että mies tulisi vielä takaisin. Useiden tuntien odotuksen jälkeen portaista kantautui pehmeä deodorantin tuoksu. Hän nousi miehen kanssa samaan vaunuun. Tällä kertaa hän ei antanut miehen olla viisi senttiä kauempana hänestä. Hän hivutti kätensä miehen villaiselle takille. Se tuntui niin pehmeältä ja lämpimältä.

Hänen oli saatava takki itselleen. Jos hän riuhtaisisi takin itselleen yhdellä nopealla liikkeellä, miehellä ei ehkä olisi aikaa reagoida. Hänen täytyisi kuitenkin odottaa täydellistä hetkeä.

Rautatientori – Järnvägstorget

Metro pysähtyi ja ovet avautuivat. Hän laski sekunteja päässään. Sitten hän tarttui takista ja yritti repiä sen miehen päältä. Mies ei kuitenkaan antanut sitä helpolla. Hän paiskasi miehen vaunun seinään kiinni ja piteli tätä toisella kädellä kiinni kauluksesta ja toisella hän repi takin hihaa. Hän sai toisen hihan miehen päältä, jolloin kuului kolme piippausta, jotka merkitsivät ovien sulkeutumista.

Hän riuhtoi ja repi ja veti niin kovaa kuin vain hänen lihaksensa jaksoivat, ja mies ei enää saanut otetta takista. Ovet liukuivat kiinni, ja hän ehti juuri ja juuri toiselle puolelle. Takki jäi kuitenkin sulkeutuvien ovien väliin.

Metro lähti kiihdyttämään, mutta hän ei päästänyt irti. Hän ei suostunut elämään ilman takkia. Hän singahti metron mukana raiteille, jolloin hän ei enää saanut otetta takista. Hän katsoi maatessaan raiteilla, kuinka metro ja sen mukana takki kiihdyttivät tunnelissa kauemmas ja kauemmas. Sillä hetkellä hänen elämänsä menetti taas merkityksensä.

Hänellä ei ollut voimia nousta ylös. Hänellä ei itse asiassa ollut voimia tehdä enää yhtään mitään. Kaikki kuitenkin muuttui hetkessä. Hänen puhelimensa värähti, ja ruudulle ilmestyi jotain uskomatonta ja ennenäkemätöntä. Värit, sommittelu, kaikki oli täydellistä. Se oli jotain niin hienoa, että hänen katseensa pysyi lumoutuneena kiinni näytössä. Hänen kaikki unelmat ja haaveet täyttyivät, ja viha hienopukeista miestä kohtaan oli taianomaisesti hävinnyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *