Ihminen – maapallon riemu vai riesa?

Kuvitellaan tilanne, että ihmiset katoavat maailmasta. Se voisi tapahtua jo heti huomenna. Vaikka onkin hyvin epätodennäköistä, että ihmiset katoaisivat kaikki kerralla ja maapallolle jäisi vielä muuta elämää, mahdollisuus on silti olemassa. Se voisi johtua esimerkiksi avaruusolioiden järjestämästä kaappauksesta, viruksesta, bakteerista, myrkystä, sodasta tai muutoksesta ilmastossa ja ympäristössä. Ihmiset ovat vaikuttaneet maailmaan suuresti, ja heidän katoamisellaan olisi varmasti vähintäänkin yhtä suuri vaikutus. Olisiko ihmisten katoaminen maailmasta siis hyvä vai huono asia? Aloin pohtimaan tällaisia kysymyksiä luettuani Alan Weismanin tietokirjan Maailma ilman meitä (WS Bookwell Oy, 2008). 

Ihmisten kannalta ihmisten tuhoutuminen olisi tietenkin hyvin ikävä asia. Vaikka ihmisten ansioluettelosta löytyykin paljon kaikenlaista ikävää, kuten sodat, kansanmurhat, sukupuuttoaallot, ilmastonmuutos ja saastuttaminen, ovat ihmiset myös tehneet paljon hyvää ja kaunista. Ihmisten mukana katoaisi myös kaikki ystävyys, rakkaus, luovuus, taide, musiikki, puutarhat, kulttuurit, tiede, tutkimukset ja muut ihmisten elämään liittyvät ilmiöt. Se olisi itsessään jo kamala menetys. Ihmiset ovat myös kehittyneet varsin pitkälle, ja ihmisten mukana katoaisi paljon ajattelukykyä.

Maapallo ei kuitenkaan tarvitse ihmistä ollakseen täynnä elämää. Jos ihmiset katoaisivat maailmasta, kaikki ihmisten luontoon kohdistama julmuus pysähtyisi. Ihmiset eivät enää tappaisi eläimiä, kaataisi puita, saastuttaisi, roskaisi tai mitään muutakaan. Eläimet ja kasvit voisivat ottaa ihmisten viemän elintilan ja ravinteet takaisin käyttöönsä.

Oikean elämän esimerkkejä luonnon villiintymisestä esitellään Maailma ilman meitä -kirjassa. Teoksessa mainitaan esimerkiksi Pripjatin kaupunki, joka autioitui Tšernobylin ydinvoimalan reaktorin räjähdettyä. Ilman ihmistä kaupunki on täyttynyt poppeleista, syysastereista, syreeneistä, sammalesta, villiintyneistä pensaista, viiniköynnöksistä, koivuntaimista ja monista muista kasveista. Vaikka Pripjat on arkkitehtuuriltaan melko vanhanaikainen, sama voisi tapahtua modernimmankin arkkitehtuurin kohdalla. Weisman kertoo teoksessaan, että ilman ihmistä New Yorkin keskuspuiston lammet ja tekojärvet muuttuisivat suoksi ja metsät levittäytyisivät kadulle ja tyhjille tonteille. Peurat, kojootit, sudet, ilvekset, ketut, hirvet ja karhut valtaisivat alueen. Sammakot alkaisivat kutemaan Manhattanille syntyneissä joissa, jotka täyttyisivät silakoista. Tarpeeksi monen vuoden kuluttua luonto ottaisi vallan ja jokainen ihmiseen sopeutunut eliö katoaisi.

Ihmisten katoaminen maailmasta pysäyttäisi myös ilmastonmuutoksen. Ihmiset eivät enää tuottaisi lisää kasvihuonekaasuja, ja ilmastonmuutoksen vaikutukset alkaisivat hitaasti peruuntua. Ensin meret sitoisivat ylimääräistä hiilidioksidia itseensä. Maailma ilman meitä -kirjassa kuvataan, kuinka valtamerten vesimassat kiertäisivät ympäri. Hiilidioksidipitoinen vesi vajoaisi pohjaan, ja pintaan nousisi vielä kyllääntymätöntä vettä, joka taas voisi sitoa lisää hiilidioksidia ilmasta. Myös yhteyttävät kasvit ja kivikierto tekisivät osansa hiilidioksidin keräämisessä. Siten esimerkiksi jääkarhun ja muiden ilmastonmuutoksesta häiriintyneiden eliöiden kaventunut elinalue pääsisi taas laajenemaan.

Ilmakehäfysiikkaa ja merikemiaa opettava Tyler Volk arvioi kaiken ihmisten tuottaman ylimääräisen hiilidioksidin katoamiseen kuluvan kuitenkin noin 100 000 vuotta, mikä saattaa olla jääkarhuille liikaa. Ilman ihmistä ilmastonmuutos ei kuitenkaan pääsisi enää pahentumaan. Maailmankaikkeuden suuressa mittakaavassa 100 000 vuotta on myös hyvin lyhyt aika, ja pian eläimet saisivat taas vaeltaa maapallolla vapaasti ilman ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen taakkaa.

Kaikki eläimet eivät kuitenkaan hyötyisi ihmisten tuhoutumisesta. Koirat, kissat, hevoset ja muut kotieläimet jäisivät todennäköisesti kaipaamaan säännöllisiä aterioitaan. Monet lemmikkieläimet jäisivät myös vangeiksi koteihin ja kuolisivat nälkään ja janoon. Weismanin teoksessa kehitellään ajatusta, että alkuun lemmikkikoirat villiintyisivät. Ne eivät kuitenkaan pystyisi kilpailemaan paikastaan, ja lopulta muut petoeläimet tekisivät niistä selvää. Suurten petoeläinten määrät pääsisivät luultavasti kasvamaan nopeasti ilman ihmistä, ja karjaeläimet päätyisivät niiden vatsoihin. Weisman uskoo, että lemmikkieläimistä kissalla olisi parhaat mahdollisuudet selviytyä ilman ihmistä. Hänen mukaansa villiintyneiden kissojen populaatiot ovat nokkelia, ja ne pärjäävät hyvin käyttämällä ravinnokseen esimerkiksi pikkulintuja.

Ihmisten katoaminen toisi kuitenkin mukanaan suuremman ongelman kuin joidenkin lemmikkieläinten kuoleman: myrkylliset ja radioaktiiviset aineet. Vaikka ilman ihmisiä uusia ydinvoimaloita tai kaasuvarastoja ei pääsisikään syntymään ja ydinsodan uhkaa ei olisi, jo olemassa olevien voimaloiden ja varastojen suojaukset eivät kestä ikuisesti. Maailma ilman meitä -kirjassa arvioidaan ydinvoimaloiden vesijäähdytysjärjestelmien pettävän ilman ihmistä noin viikossa. Tästä seuraisi lopulta radioaktiivinen tulipalo ja valtava määrä säteilyä leviäisi ilmaan. Aineet pysyvät radioaktiivisina hyvin pitkään, ja ydinvoimaloista jääneet reaktorit tappaisivat kaikki eläimet, jotka tuhansien vuosien aikana erehtyisivät tulemaan liian lähelle.

Eläimet ovat silti osoittaneet pystyvänsä elämään radioaktiivisissa oloissa. Alan Weismanin tietokirjassa esitellään, kuinka noin vuoden kuluttua Tšernobylin onnettomuudesta linnut palasivat alueelle ja ovat eläneet siellä pysyvästi siitä asti. Vaikka näiden lintujen sulkapeitteissä onkin epätavallisia valkoisia laikkuja ja niiden elinikä on tavallista lyhyempi, ne ovat silti elossa. Radioekologian tutkijat Robert Baker ja Ronald Chesser taas ovat seuranneet Tšernobylin alueen myyriä, ja he epäilevät, että myyrät ovat kehittyneet mutaatioiden kautta kestämään säteilyä paremmin. Eläimillä on siis mahdollisuus sopeutua ympäristökatastrofeihin. Se ei välttämättä kuitenkaan riittäisi, kun uusia ympäristökatastrofeja tulisi jatkuvasti lisää toinen toisensa jälkeen suojausten hajotessa.

European Nuclear Societyn artikkelissa Nuclear power plants, world-wide (luettu 5.11.2018) kerrotaan, että vuonna 2016 maailmassa oli 450 ydinvoimalaa ja oltiin rakentamassa 60 ydinvoimalaa. Jos niin monet voimalat kokisivat tuhon melko samoihin aikoihin, räjähdyksistä nousisi valtavasti savua ja pölyä. Tämä voisi ehkä riittää sumentamaan auringonvalon ja aiheuttamaan ilmiön, jota kutsutaan ydintalveksi. Yleisesti sanotaan, että yksi ydintalven mahdollisista seurauksista olisi, että sadot kärsisivät ja ruoasta tulisi pulaa. Siitä vuorostaan seuraisisi maailmanlaajuinen nälänhätä ja lukuisten ihmisten nälkäkuolema. Kasvit ovat kuitenkin ravintoketjun perusta, ja ilman kasveja kukaan ei saa ruokaa. Ihmisten tuho voisikin siis aiheuttaa monen eläimen kuoleman ja maailmanlaajuisen sukupuuttoaallon, jossa miljoonat erilaiset eliölajit tuhoutuisivat.

Todellisuudessa ydintalven seuraukset eivät olisi välttämättä niin traagiset. Ydintalvi on vain teoria, eikä oikeasti tiedetä, voisiko sellaista tulla tai mitä tapahtuisi, jos sellainen tulisi. Maailmassa on ollut jääkausia ennenkin, ja niistä on selvitty aina tähän asti. Vaikka ydintalvi ja sukupuuttoaalto toteutuisivat, joitakin pieniä eliöitä jäisi todennäköisesti silti eloon, ja vuosimiljoonien kuluttua maapallo olisi taas täynnä elämää.

Kaiken tämän perusteella ihmisten katoaminen olisi siis muulle luonnolle hyväksi. Vaikka ihmisten katoamisesta syntyisikin uutta tuhoa, ihmisten hirmuvalta ei enää jatkuisi ja luonto kykenisi ottamaan omansa takaisin. Emme kuitenkaan saa koskaan tietää, mitä tapahtuisi maailmassa ilman meitä. Kun ihmisistä lopulta aika jättää ja jännittävien seurausten ketju alkaa, kukaan meistä ei ole täällä todistamassa sitä.

Elina Toivonen, IC

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *