Vaikeinta on luopuminen

Miltä tuntuu, kun joutuu luopumaan jostakin todella rakkaasta? Rintaa puristaa ja itkettää, ja kaikki sanovat, että tuska helpottaa ajan kanssa. Tuntuu siltä, kuin olisi tehnyt suuren virheen, vaikka syvällä sisimmässään tietää päätöksen olevan omaksi parhaaksi. Niin vaikealta rakkaan urheiluharrastuksen lopettaminen voi tuntua.

Olen harrastanut joukkuevoimistelua melkein kahdeksan vuotta, joista olen kilpaillut seitsemän. Siinä ajassa on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä, ja lajista on tullut minulle rakas, oikeastaan osa indentiteettiäni. Treenejä, leirejä ja kisoja on paljon, ja harrastus voi viedä aikaa kymmeniä tunteja viikossa. Toisin kuin usein luullaan, joukkuevoimistelu on erittäin rankka laji sekä fyysisesti että henkisesti.

Kun joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan koulun, voimistelun ja muun vapaa-ajan kanssa, käy välillä mielessä, eikö olisi vain helpompaa päästää irti ja lopettaa koko homma. Saisi enemmän vapaa-aikaa, ja elämästä tulisi rennompaa. Ennen kuin ajattelee tarkemmin lopettamisen kaikkia puolia, ratkaisu voi tuntua helpolta. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan lajin lopettaminen tulee monesti olemaan uran vaikein kohta.

Aloitin joukkuevoimistelun yhdessä parhaan ystäväni kanssa samassa joukkueessa. Pian päädyimme eri joukkueisiin: minä huonompaan ja hän parempaan. Hänen joukkueensa menestyi kilpailussa hyvin, ja he pääsivät ulkomaille kilpailemaan ja saivat mitaleita. Minä taas jouduin aina pettymään tuloksiin. Ystäväni kuitenkin lopetti lajin ja palasi sen pariin monia kertoja. Ihmettelin aina, miksi hän jätti harrastuksen, kun menestystä kerran tuli. Kaikkihan näytti olevan täydellistä. Syyksi lopettamisiin hän kertoi lajin fyysisyyden, paineiden kasvamisen ja voimistelun ilon kadottamisen. Viimeisellä kerralla hänen oli pakko lopettaa useiden loukkaantumisten vuoksi.

Vaikka paras ystäväni jätti lajin useaan kertaan, minä kuitenkin jatkoin. Jatkoin paremman menestyksen toivossa, ja monien vuosien jälkeen sitä vihdoin tuli. Vuosien myötä olen myös ehtinyt kokea lajiin liittyvät valtavat paineet. Silti tuntuu, etten voi näiden onnistumisten jälkeen lopettaa lajia.

Onnistumiset saavat unohtamaan pettymykset

Mikä joukkuevoimistelun lopettamisesta oikein tekee niin vaikeaa? Vaikka treeneissä kuulee todella suoraa ja kovaa palautetta valmentajilta ja ylivenytykset tekevät kipeää, tuntuu helpommalta raahata treenilaukku salille kerta toisensa jälkeen kuin luopua kaikesta. Toisaalta kaikki onnistumisen hetket ja oma joukkue antavat motivaatiota jatkaa. Oma joukkue merkitsee minulle valtavasti, ja ystävien jättäminen on vaikeaa. Lajiin syntyy vahva tunneside, mikä tekee luopumisesta vielä vaikeampaa.

Ehkä juuri ne lajin tarjoamat ihanat hetket ja tunteet nousevat epävarmoina hetkinä mieleen ja luovat illuusion täydellisestä harrastuksesta: Se tunne juuri ennen kilpailusuoritusta, kun olet astumassa matolle. Se tunne, kun valmentaja kehuu sinua. Se hetki, kun näet uudet kilpailupuvut. Se hetki, kun saat vihdoin liimattua kaikki ne tuhannet strassit pukuusi ja näet, kuinka valonsäteet heijastuvat niistä kauniisti kimaltaen. Se hetki, kun kilpailuissa joukkueesi pisteet luetaan, jännitys laukeaa ja alat kiljumaan yhdessä joukkueesi kanssa. Ilo, jännitys, onnistumiset ja onnellisuus. Ne syrjäyttävät usein pelon, väsymyksen ja pettymyksen, kun päätöksiä jatkosta pitäisi tehdä.

Vaikka harjoituksissa negatiiviset tunteet ovat usein läsnä, ne hiipuvat noin vain, kun pohtii omaa tulevaisuuttaan lajin parissa. Se johtuu ehkä siitä, että mieli haluaa unohtaa huonot kokemukset ja muokkaa muistoihimme kultareunukset. Epäonnistumiset painuvat syvälle muistin sopukoihin, ja positiivisuus valtaa mielen valintojen hetkellä.

Kuva: Kalle Ylä-Jarkko

Miten palo lajiin sammuu?

Päätös lopettamisesta tuntuu lopulliselta. Mistä kaikesta sitä onkaan oikein luopumassa? Monen lajin pariin on helppo palata monien vuosienkin jälkeen vielä aikuisena ja harrastaa vain omaksi ilokseen. Joukkuevoimistelussa niin on vaikeaa tehdä. Vaadittava notkeus ei pysy yllä, ja taidot katoavat. Lisäksi vanhemmissa ikäsarjoissa joukkueita on todella vähän.

Lajin paloa on vaikea sammuttaa, ellei se sammu oman pään sisällä. Joukkueessani on esimerkiksi tyttö, jolla on kaksi murtumaa selässä. Murtumat ovat tulleet joko rasituksesta tai olleet jo synnynnäisiä, ja selän rasitus on vain tuonut ne esiin. Kaikki lääkärit ovat kehottaneet joukkuekaveriani vain suoraan lopettamaan joukkuevoimistelun, mutta hän ei halua, vaikka se olisi parhaaksi hänen terveydelleen. Vaikka häntä sattuu joka päivä selkään eikä laji, jossa selkä joutuu kovalle koetukselle, todellakaan helpota asiaa, hän ei halua lopettaa. Toisaalta lääkärit ovat sanoneet, ettei hän voi rikkoa selkäänsä enää pahemmin, joten hän voi voimistella. Hän on harrastanut joukkuevoimistelua miltei kymmenen vuotta ja hän rakastaa sitä. Mieluummin hän siis kärsii kovista selkäkivuista kuin luopuisi lajista. Lajiin voikin syntyä niin voimakas tunneside, ettei kukaan ulkopuolinen voi sitä rikkoa.

Jos itselle rakas laji on aivan pakko lopettaa esimerkiksi loukkaantumisen takia, lopettamispäätöstä ei saa tehdä itse. Se tuntuisi minusta kamalalta. Toisaalta lopettaminen voisi olla helpompaa, kun tietäisi, ettei mahdollisesti kaduttavaa päätöstä ole tehnyt itse. Aina voisi sanoa itselleen, että oli pakko.

Entä onko päätös lopettamisesta helpompi tehdä, jos on yksilöurheilija? Yksilöurheilijahan tietää, että lopettaessaan hautaa vain oman uransa; joukkuelajissa yhden henkilön lopettaminen taas vaikuttaa koko joukkueeseen. En usko, että päätös on silti yhtään sen helpompi. Luokkatoverini harrasti nimittäin telinevoimistelua seitsemän vuotta. Laji alkoi käydä liian totiseksi juniorisarjan lähestyessä, ja harrastus oli kaverini mielestä muuttunut ahdistavaksi ja henkisesti raskaaksi. Päätöksen tekeminen oli vaikeaa, mutta kaverini tiesi lajin jättämisen olevan hänelle itselleen parhaaksi. Itselle rakkaan asian lopettaminen on siis vaikeaa riippumatta siitä, onko lajia harrastanut yksin vai joukkueen kanssa.

Mikä sitten oikeasti voi sammuttaa palon lajiin? Saattaa olla, että kipinä tekemiseen sammuu hiljalleen. Laji voi elää sydämessä, rakkaiden muistojen kera, vaikka ei enää itse haluakaan harrastaa. Jollakin tosin liekki voi palaa kauankin, ja joku voi innostua vaikkapa vanhempana ryhtymään valmentajaksi. Päätös lopettaa voi siitä huolimatta olla vaikea vielä silloinkin, kun pieninkin kipinä on sammunut.

Elämä lopettamisen jälkeen?

Joukkuevoimistelun lopettaminen tuntuu pelottavalta. Kun jotain on tehnyt melkein koko elämänsä, ei osaa kuvitella itseään tekemässä jotakin muuta. Tiedän kuitenkin, etten voi jatkaa enää montaa vuotta, sillä opiskelu alkaa viemään enemmän aikaa elämästäni. Tuntuu, että jos jätän joukkuevoimistelun, kadotan myös osan itsestäni. En tiedä, millainen ihminen edes olen ilman voimistelua, ja se pelottaa. Millaista elämäni tulee oikein olemaan?

Toisaalta aina hoetaan, että pitäisi mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ehkäpä viimeisen kisasuorituksen jälkeinen elämä on sitä minulle. En tiedä, millaista elämäni sitten on, ja ehkä juuri se on tärkeää. Sitä ennen pitää kuitenkin mennä sillä periaatteella, että nauttii joka hetkestä, koska ei ikinä tiedä, mitä elämä eteemme heittää.

Vaikka tieni lajin parissa ei olekaan ollut ruusuinen, olen silti iloinen, että päätin aloittaa joukkuevoimistelun miltei kahdeksan vuotta sitten. Laji on muokannut minua ihmisenä ja tehnyt minusta vahvemman varmaankin juuri niiden monia vuosia kestäneiden epäonnistumisten sarjojen vuoksi. Olen itkenyt voimistelun takia monia kertoja, mutta suurimmat itkut itketään varmasti jäähyväisten aikaan. Onnen hetkiä ei kuitenkaan ikinä unohda.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *